Piia Katajapuu- Riikonen
PIENTEN PUOLESTA SOHVALTA PARIISIIN
Koska olen itse perheineni saanut elämän taitekohteissa paljon tukea, heräsi minulla
halu antaa jotain takaisin nyt, kun elämäntilanne sen sallii. Samalla nosteli
päätään tarve ja halu tehdä jotain oman hyvinvointini eteen, jotta jatkossakin
jaksan mummoilla ja pysyä lastenlasten perässä. Eikä varmaan voi jättää
mainitsematta pientä kipinää tehdä asioita joita ei oikeastaan usko pystyvänsä
edes tekemään..Näin päädyin hakemaan Team Rynkeby - God Morgon Jyväskylä-Kuopio
2019-joukkueeseen ja ilokseni pääsin mukaan. Kyseessä on Pohjoismainen
hyväntekeväisyyskampanja, jossa kerätään varoja syöpää sairastavien lasten ja heidän
perheidensä auttamiseksi, esimerkiksi vuonna 2018 rahaa perheiden ja tutkimuksen
tukemiseen saatiin 886 372 euroa.
Kampanja huipentuu kesäkuussa 2019 pyöräilyllä Pariisiin, jonne pyöräilen yhdessä oman
joukkueeni sekä kaikkien muista pohjoismaista tulevien joukkueiden kanssa. Kilometrejä
ajetaan 1600, noin 200 kilometriä päivässä. Aika huikea matka, varsinkin
ihmiselle joka ei ole maantiepyörällä ikinä ajanut.
Koko touhun itselleni kruunaa se, että olen saanut houkuteltua sekä puolisoni, sisareni
että ystäväni mukaan huoltojoukkoihin, joten saan jakaa tämän arvokkaan työn ja
seikkailun itselleni rakkaitten ihmisten kanssa. Itselleni on myös arvokasta
että työnantajani, Coronaria Erikoissairaanhoito lähti mukaan kultasponsoriksi. On hienoa olla sellaisen organisaation palveluksessa, jonka arvot näkyvät myös teoissa.
Itselleni tämä on mielenkiintoinen haaste niin rahan keruun kuin fyysisen kunnonkin
osalta. Minulla ei ole urheilu- tai erityistä liikuntataustaa mutta sohvalta on
noustu ja aloitettu niin hyväntekeväisyystyö kuin yhdessä treenaaminenkin kohti
Pariisiin pyöräilyä ja liikunnallisempaa tulevaisuutta.
PERUSKUNNON JA IDENTITEETIN KASVATTAMISTA
Projekti Pienten puolesta sohvalta Pariisiin on hitaasti mutta varmasti edennyt koko talven. Sohvalla oleilu ei varsinaisesti ole kuntoa kohottanut (vaikka onkin ollut kovin miellyttävää) joten peruskunnon kasvattaminen oli aloitettava pienin askelin. Joka sunnuntai joukkue teki yhdessä pitkän lenkin. Ja kun sanon pitkän niin myös tarkoitan
pitkää, aluksi lähes mahdottoman tuntuista lenkkiä. Jo ajatus 15- 20 kilometrin
kävelystä oli ensin utopistinen, mutta sunnuntai sunnuntailta matka piteni ja
lihaskivut vähenivät.
Joukkueessa on koko ajan ollut hyvä henki ja parempikuntoiset ovat retuuttaneet meitä huonokuntoisempia pitkin maita ja mantuja hyvällä huumorilla. Sunnuntailenkin lisäksi peruskunnon kasvattamista harrastettiin viikoittain yhteisellä spinningtunnilla. Ensimmäisten kertojen jälkeen en tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut, niin vaikealta ja raskaalta tunnit tuntuivat. Hieman salaa helpotti nähdä, että kovakuntoisemmatkin
hikoilivat ja punoittivat kauniisti tunnin jälkeen, itse valuin vettä ja tuntui
että pää ja keuhkot räjähtävät, jalkojen lihaksista puhumattakaan. Mutta
sinnikkäästi osallistuin aina kun työreissut antoivat myöten ja loppukeväästä
ajatus spinningtunneista oli jo siedettävä, välillä jopa mieluinen.
Kunnon kasvattamisen lisäksi jouduin koko talven kasvattamaan myös uutta identiteettiä. Olen henkeen ja vereen motoristi ja pitänyt sukkahoususukkuloitsijoita lähinnä häiriötekijöinä liikenteessä. Nyt olinkin itse sellainen eikä omien asenteiden jäykkyyttä ollut täysin kivutonta todeta ja hyväksyä. Näiden kahden erilaisen identiteetin
yhteensulauttaminen on edelleen kesken, mutta nyt näen ne jo molemmat itselleni
sopivina. On oikeastaan hienoa, että voi yrittää vaikuttaa asenteisiin ja
toisiimme suhtautumiseen niin moottoroitujen kuin moottoroimattomienkin
kaksipyöräisten kulttuureissa.
Identiteettikriiseilyn lisäksi lähes 30 uutta sosiaalista suhdetta ja uudenlainen kieli on vaatinut päänupilta paljon, vaikka sosiaalinen olenkin. Aina ei jaksaisi seurustella tai edes
hymyillä ja silloin voi onneksi treenata myös itsekseen.
Sitoutumisen aste on vaihdellut syksyn ja kevään välillä aivan laidasta laitaan, välillä motivaatio on katossa ja välillä hanskat tippumassa välittömästi. Itselleni tärkeä ja arvokas tavoite kaiken tämän rehkimisen ja rahankeruun syynä ja taustalla on kuitenkin auttanut
jaksamaan. Myös yhdessä tekeminen, hyvä henki ja omien tavoitteiden hidas mutta
silti näkyvä saavuttaminen tekevät tästä projektista mielekkään. Olikin aika
hämmästyttävää huomata odottavansa lumien sulamista että pääsisi vihdoin
oikeasti ajamaan sillä ah niin upean näköisellä uudella keltaisella pyörällä.
NOVIISINA MAANTIELLÄ
Projekti Pienten puolesta sohvalta Pariisiin on edennyt maantielle. Ensimmäinen yhteinen pyörätreeni niillä ihanilla uusilla keltaisilla pyörillä pidettiin lentokentällä. Yhtään pienemmässä ja vähempiliikenteisessä paikassa ei sitä olisi voinut pitääkään. Lukkopolkimet, vaihteiden vaihtaminen, jarruttaminen, jalan irroitus polkimesta, pysähtyminen ja parijonossa ajaminen olivatkin haastavampia kuin olisi uskonut.
Ensimmäinen yhteinen maantieajo meinasi saada minut lopettamaan koko touhun. Tuntui että kunto ei riitä mihinkään, vaihteiden vaihtoon ei tuntunut löytyvän mitään logiikkaa, kaikki muut tuntuivat osaavan paitsi minä. Oli todella kamalaa vuosia oman alansa
asiantuntijana päätyä tilanteeseen jossa oli nöyrästi todettava että en osaa tätä ja tarvitsen apua. Eli identiteettikriisiä pukkaa taas. Onneksi apua on saanut, konkaripyöräilijät ovat kärsivällisesti opettaneet tekniikkaa, antaneet vinkkejä pukeutumiseen ja tarvittaviin varusteisiin (onkin muuten tekniikkalaji), neuvoneet pyörän huoltoon ja pikakorjauksiin liittyvissä asioissa (siitäkin kun täytyy itse selvitä) ja kohteliaasti olleet nauramatta (ainakaan ääneen) meidän untuvikkojen räpellykselle.
Oman osaamattomuuden toteamisen jälkeen oli otettava lusikka kauniiseen käteen ja lähdettävä tekemään omia lenkkejä ja harjoittelemaan kaikkea mikä ei sujunut. Nopeasti karisivat ajatukset satojen kilometrien kevyestä polkemisesta, 20 kilometriäkin tuntui
aluksi saavutukselta. Yhteisiä treenejä on nyt kolmesti viikossa ja kerta kerralta polkeminen sujuu hieman helpommin. Vieläkin on välillä ärsyttävää että joku korjaa tai ohjaa omaa tekemistä mutta nöyränä tässä on oltava jo oman ja joukkueen turvallisuuden vuoksi.
LÄHTÖ LÄHENEE
Projektissa Pienten puolesta sohvalta Pariisiin ei enää ehdi sohvalle lainkaan. Toukokuun lopulta juhannukseen asti kaikki viikonloput menevät pyöräilytapahtumissa ja matkat pitenevät kerta kerralta niin, että ennen juhannusta tehdään jo yli 200 kilometrin
päivämatkoja, jollaisia matkat kohti Pariisia tulevat olemaankin. Aika huima ajatus, mutta tiedän, että pystymme siihen. Pyöräilyn lisäksi aikaa menee hyväntekeväisyystapahtumiin,
lahjoitusten keräämiseen ja matkan käytännön järjestelyjen tekemiseen. Matkalle
tarvitaan ruokaa, astioita, huoltoautoja, vesikanistereita, vessapaperia,
ensiaputarvikkeita ja omiin korviini mukavalta kuulostavasti myös esimerkiksi
lakritsaa ja suklaata, energiansaannistahan on huolehdittava koko reissun ajan.
Näitä ei joukkueella ole rahaa ostaa, vaan kaikki kuljemme "kerjuulla" silloin
kun emme pyöräile.
Joukkue on koko ajan hitsautunut paremmin yhteen, varsinkin Höyryajojen 100 kilometrin ajaminen yhdessä todella kylmässä ja märässä kelissä näytti että toisista pidetään huolta eikä ketään jätetä. Kenraaliviikonloppuna ajettiin kahteen päivään yli 400 kilometriä ja jonot pysyivät suorina, vauhti tasaisena, muistettiin käsimerkein merkata lähestulkoon kaikki riskikohdat tiessä ja saatiin nauttia pohjoisen Keski- Suomen hyvinkin vaihtelevasta maastosta.
Joukkueessa on koko kevään haettu kullekin sopivaa paikkaa ja roolia ajoryhmässä. Oma paikkani on vetoryhmässä ja tämä oli kyllä aluksi todella shokki, en ajatellut että kuntoni tai tekniikkani riittäisi (eikä kyllä aluksi riittänytkään). Neuvoja kysymällä, harjoittelemalla ja välilllä pelkällä kiukulla homma ja varsinkin tekniikka on auennut ja lähdenkin lopulta ilomielin vetovastuuseen. Löysin itsestäni yllättäen ylämäkinaisen, vedän mielelläni isoja mäkiä ylös mutta alaspäin tulo vaatii todella voimia jotta tällainen
kärpäsenkokoinen sitkuttaja pysyy normaalikokoisten vauhdissa.
Valmistautuminen harjoitteluineen ja työnteon sekä perhe- elämän yhteensovittaminen siihen on vaatinut kaikilta paljon. Välillä väsymys kiristelee pinnaa, välillä jutut ovat aivan ala-arvoisia ja hervottomia. Enää ei kunnolle voi mitään tehdä, vaan nyt huilataan, syödään, huolletaan pyörät sekä kehot (ja tietenkin värjätään ripset ja nypitytetään kulmakarvat) ja ryhdytään jännittämään lähtöä.