Villers Saint Paul- Pariisi 79 km

Aivan uskomatonta, tänään olemme perillä Pariisissa ja olen saavuttanut sen, mitä varten olemme treenanneet koko vuoden. Siis todellakin aivan uskomatonta, mutta ensin täytyy tietysti päästä Pariisiin ja vielä onnistua selviämään hengissä sen läpiajosta. Flunssa ei ainakaan ollut parantunut, ääntä ei juurikaan tullut, mutta muuten vointi oli mainio.

Liput liehuen lähdimme polkemaan viimeistä etappia. Tämä oli kyllä yksi kauneimmista kun pääsimme Seinen rantaa kulkevalle pyörätielle. Siellä ei olisi tiennyt olevansa lähellä miljoonakaupunkia, niin vihreää ja hiljaista oli. Ainakin meitä ensikertalaisia jännitti kaupungissa ajaminen ja kaikki olivat hieman omiin ajatuksiinsa vaipuneita. Noin kilometri ennen leijonapuistoa pysähdyimme kahvilaan tappamaan aikaa, koska jokaisella joukkueella oli oma aikaikkuna jonka sisällä puistoon ajetaan ettei synny kaaosta. Maalailimme Suomenlippuja toistemme poskiin, jomme kahvia ja söimme jäätelöä kunnes tuli aika ajaa perille.

Kadunvarret olivat täynnä hurraavia ihmisiä, liput hulmusivat ja meno oli kuin suurissa urheilutapahtumissa. Kyllä siinä vedet nousivat silmiin ja iho kananlihalle kun ajoi läpi ihmisjoukon ja varsinkin kun näki joukkuetoverin pienet lapset hurraamaassa isille isojen kylttien kanssa. Onneksi oli ajolasit päässä niin ei tämä nolo tunteilu näkynyt kovin kauas.

Huolto oli rakentanut hienon teltan kuohuviineineen ja tarjoiluineen ja tietysti sain osalta huoltoa vielä erityishuomiota, taisi meillä olla kaikilla silmäkulmat kosteina kun hyppäsin pyörän päältä halaamaan omiani.

Tunnelma puistossa oli aivan huikea. Paikalla oli 2500 pyöräilijää kaikista pohjoismaista, Saksasta ja Fär-saarilta ja kaikilla varmasti sama "we did it"- hurmos päällä. Ajopaidat vaihtoivat omistajaa eri maiden joukkueiden pyöräilijöiden kesken, kokemuksia jaettiin ja yhteishenki oli käsin kosketeltava. Parin tunnin päästä tuli aika lähteä ajamaan kohti Eiffeltornia valokuvia varten ja siitä sitten hotellille.

Ajeimme liikenteen seassa läpi Pariisin klo 16 ruuhkassa, jos siellä ruuhka nyt on kellonajoista kiinni. Liikennettä oli niin paljon, että jakaannuimme kuuden hengen ryhmiin turvallisuuden vuoksi. Suomalaiset ovat tottuneet noudattamaan liikennesääntöjä, mutta äkkiä sitä oppi ajamaan päin keltaisia ja välillä vähän punaisiakin, ettei jäänyt omasta ajoryhmästään yksin seikkailemaan. Hieman ajaminen pelotti, mutta kun katseli paikallisia, moottoroiduilla potkulaudoilla ilma suojia autojen seassa suhauttelevia nuoria, näkyi että liikenne oli tottunut monenlaisiin kaksipyöräisiin.

Eiffeltornilla otimme kuvan jokaisesta ja ehdin vielä joukkuetoverin kanssa jutella erään isoäidin kanssa ja lahjoittaa hänen lapsenlapsilleen Suomen liput ajovarusteistamme. Sinne jäivät liput iloisesti heilumaan pienten pyöräilijöiden tarakoille.

Hotellilla pakattiin pyörät ja tavarat niin että ne tuodaan autoilla takaisin Suomeen. Sen jälkeen suihkua ja rentoilua sekä lopuksi yhteinen juhlaillallinen puheineen ja kapteenien sekä huoltopäällikön lahjoineen. Vielä jaksoimme sen jälkeen lähteä läheiselle terassille joka onneksi meni kiinni jo puolen yön aikaan joten nukkumassa oltiin melko ajoissa.

Aamulla herätessä olin aika kipeä ja olo oli riemukas, surullinen, tyhjäkin. Ei enää pyörällä ajamista tällä porukalla, ei ehkä koskaan näiden ihmisten tapaamista. Mutta onpahan aikamoinen matka muistoihin tallennettavaksi!