Walsrode-Saerbeck-Wegberg 395 km

Aamupäivän ajelin kapteeniston viisaasti päättämällä aurinkokansipaikalla. Lämpötila oli noin 10 astetta vähemmän kuin edellisenä päivänä ja olo oli mitä mainioin vaikka edellisenä yönä näyttikin todella huonolta. Ajamisen ainoa haaste oli kova, 8-9 m/s tuuli joka tuntui tulevan kaikista vääristä suunnista. Pää ja ylävartalo tukevasti tanassa puskettiin porukalla Walsrodesta Saerbeckiin 200 kilometriä. Matkan piti olla hieman lyhyempi, mutta yhdessä mäessä ajoimme niin lujaa, että oli ajettava käännöksestä ohi, koska se tuli niin nopeasti. Kiva oli laskea mäki tuhatta ja sataa tietäen, että alhaalla on tehtävä U-käännös ja poljettava myös ylös. Seuraavana päivänä ajoimme 195 km Saerbeckistä Wegbergiin. Kapteenisto oli sotkenut ajopaikkoja niin, että minut oli siirretty vetoon kokonaan toiseen ajoryhmään. Aika nopeasti ihminen näköjään mieltää itsensä osaksi jotakin, kun ensiksi tuli hätä että miten minä osaan siellä vieraassa ryhmässä mitään tehdä? Onneksi heti perään tajusin, että siellä ajetaan pyörää ihan niinkuin ykkösryhmässäkin ja ihmisetkin ovat jo tutuksi tulleet. Ajopäivä oli todella leppoinen vaikka välillä oli elämää isompia alamäkiä jotka saivat puuskuttamaan henkihieverissä.

Kovin paljoa ympäristöä ei ehdi katsella, varsinkaan peremmällä ajoryhmässä, koska on seurattava herkeämättä edessä ajavan kaikkia liikkeitä. Sadasosasekunnin herpaantuminen ja peräänajo on valmis jos joku jarruttaa. Itse asiassa jos joku minulta kysyy, missä kaupungeissa tai kylissä olen käynyt niin en todellakaan tiedä. Tämä on niin hermolepoa! Ajan minne käsketään sillä paikalla kuin käsketään, syön mitä huolto on meille taikonut siellä missä sitä on tarjolla, käyn vessassa silloin kun sille on tauko, yöt nukun hotelleissa jotka joku muu on hoitanut ja aamulla hyppään pyörän selkään ja poljen koko päivän tällä samalla rytmillä. Omat laukut tällä reissulla kyllä joutuu kantamaan autoon ja sieltä ulos ja joissain hotelleissa myös itse pesemään ajovarusteensa. Eli pientä kehitettäväää vielä on.

Huumori on edelleen korkealla porukan kesken, vaikkakin matkan rasitukset näkyvät hieman lyhentyneinä pinnoina ja hiljaisina hetkinä kun kukaan ei jaksa puhua mitään. Ei ole todellakaan itsestään selvää tai helppoa löytää jutuissa ja toiminnassa sellaista tasoa, ettei tulisi paha mieltä tai väärinymmärryksiä. Mutta puhumalla varmasti selvitään jatkossakin. Huomenna ajetaankin Hollanin kautta Belgiaan ja matkalle osuu ylitettäväksi myös legendaarinen Mur de Huy, 1300 metriä pitkä ja todella jyrkkä vuori.